Kun Maijja heitti haasteen, jossa suositeltiin viittä asiaa, luin innokkaasti myös muiden haastettujen suosituksia. Tajusin, että ne blogit, jotka Maijja oli aluksi haastanut ovatkin samaa, samaa sukua, samaa genreä ja sain saapasjalan salongille oman lajin.
Vaikka olen pyristellyt aina vastavirtaan ja halunnut olla erilainen nuori, koen kuitenkin tärkeäksi, että jossakin on joku huone, jossa on samansukuisia, niitä jotka eivät pidä hölmönä kuvaa minusta lautaspino käsissäni tai huokaile ääneen viidennentoista peräkkäisen kissa-aiheisen merkinnän jälkeen. Ne samanlaiset ovat kukin erilaisia, mutta niillä on tutkiva luonne, sellainen ilmaa nuuskuttava kiinnostunut katsomaan kiikareilla tai suurennuslasin läpi. Niillä on taju siitä omasta taiteesta, joka elää täällä blogilokeroissa, jota jokaisen lokeron taiteilija luo. Se taide kenties joissakin tapauksissa on tunnistettavaa tai sitten sen piirre on yllätyksellisyys.
Olin valokuvauskoulun jälkeen jumissa kauan. Ajattelin, että se kuva, jota pidän kauniina on väärä. Tiesin, että siksi juuri minusta ei koskaan tule oikeaa valokuvaajaa, sillä en taivu sellaiseen ajatteluun, jossa kuvassa on jokin totuus tai, että kuvasta tehdään väkisin muovia, muokkaamalla siitä toinen. Minun kaunis kuvani on ollut kotona maton rutussa, kotialbumissa tai pöydällä astian muodossa. Siinä kuvassa on joskus ihminen, joskus esine, ehkä maisema, joskus jotain muuta. Sen kuvan ei tarvitse olla kenenkään kuuluisan ottama, sen ei tarvitse voittaa kilpailuja, eikä sen tarvitse olla kiiltävä vedos ilman sormenjälkiä. Tämän tajuamisessa ja sen hyväksymisessä meni kauan.
En lue yhtään ruokablogia, enkä muotiblogia.Välillä yritän, mutta sitten en taas ymmärrä mitään ja palaan näiden omieni pariin. Puukenkä ja Räsymatto-blogi on ollut hyvä toinen työpiste, siellä on jokin raami jonka rajat tietää, siellä puhutaan kodista ja elämästä talossa, muut asiat jäävät tänne.
Sisarbloggaajia minulla on ollut alusta lähtien, niitä joiden kanssa blogi on vuoropuhelua sopimatta siitä etukäteen, niitä jotka tuntuvat ystäviltä jo ennen, kuin niitä tapaa ja tavatessa varsinkin. Ja kuinka mukavaa onkaan löytää lisää uusia blogeja, jotka sopivat omaan blogisuvun haaraan. Sanaa tai nimeä en sille oivallukselleni tiedä, mutta tärkeäksi koen, että
saan kuulua joukkoon.
Mitä sinä ajattelet lajeista, suvuista, lajityypeistä, roduista, joukoista, genreistä, lokeroista, tyyleistä, tavoista, miksi niitä nyt haluaakaan kutsua?
Tämä teksti kolahti. Viime aikoina oli erityisesti kolahtanut myös blogiteksti, jossa puhuttiin tuliaistyyppiydestä. "Pitääkin guuglata, kuka se tuliaistyyppi oli", mietin - ja saapasjalan salonkiinhan se verkkojälki luonnollisesti johti. :)
VastaaPoistaSe on kyllä ihana tieto, että aina on ihmisiä, jotka ajattelevat kauneudesta ja muista tärkeistä asioista suurin piirtein samalla tavalla kuin itse. Maailma on täynnä ystäviä, vaikkei niitä tunnekaan.
Hei jee, löysin blogiisi pitkästä aikaa. Joskus luin tätä, mutta silloin ei vielä ollut omaa blogia niin en saanut mieluisia blogeja "talteen", niin osa unohtui ajan kanssa. Nyt tallennan tämän.
VastaaPoista(Minä huokailen ääneen viidennentoista peräkkäisen kissamerkinnän jälkeen – edelleen ihastuksesta.)
VastaaPoistaMinäkään en taida lukea yhtään ruoka- tai muotiblogia, olen yrittänyt, en ymmärrä. Sisustusblogeja toisinaan nostan syötelistalle, mutta vain pari harvaa sinne on jäänyt pysyvästi.
Huomaan, että ärsytyskynnykseni on aika matala, jos merkinnästä toiseen puhutaan vain tavaroista. Tavarat ovat kyllä kivoja, mutta pintapuolista esittelyä enemmän kiinnostaa niiden merkitys omistajalleen. Siksi viihdyn mainiosti esimerkiksi täällä sinun väritaivaassasi ja tavarataivaassa Puukengän ja Räsymaton puolella.
Minusta tuntuu myös usein, että se kuva, josta pidän, on väärä. Ja etenkin, että se kuva, jonka haluan ottaa, on väärä. Olen kyllä tietoisesti päättänyt, etten voi enää merkitä ja määritellä kuvia sillä tavalla, mutta tunteen muuttaminen on hidasta.
Lasken oman blogini kuuluvaksi samaan blogisuvun haaraan kuin sinun blogisi, sinä olet minun sisareni. Mutta kaikkein vaikein kysymys on se, jonka usein tulee uuden ihmisen huulilta, kun mainitsee bloggaavansa. "Mistä sä bloggaat?"
Ööö, en tiedä...? Ööö, elämästä...? Ööö, ehkä lukijan pitää määritellä se itse...?
Niin, tuohon kysymykseen en koskaan osaa vastata.
Sinun blogisi on niin ihana. Täällä viihdyn. Värejä, rakastan niitä! Ei sitä mitä "kaikilla" tuntuu olevan.
VastaaPoistaTunnistan myös tunteen, kun löytää blogin, joka puhuttelee. Tai voisiko ehkä sanoa että VÄRIsyttää - kun näkee väriyhdistelmiä ja tunnelmia, jotka tuntuvat kotoisilta?
VastaaPoistaItsekin olen huomannut, että ihmiset kysyvät usein, että MISTÄ minä sitä blogia oikein pidän. Pitäisi kai vastata, että pidän blogia siitä mistä pidän ja siitä mitä en pysty pidättelemään...
Senja: Hauskaa, näitä sitten ihmettelen tuolla tilastoissa, että milläköhän hakusanoilla on blogiini tultu. Tuliaistyyppipä tietenkin. Sitä se blogi parhaimmillaan, tunne siitä, että tuokin on minun ystäväni, vaikken sitä tunnekaan. Ja omalta osaltani olen huomannut sen, ettei välissä ole, kuin ruutu, ehkä yksi tai kaksi sähköpostia, uskaltaa vaan, niin voi tavata oikeasti niitä ihmisiä sieltä ruutujen ääreltä.
VastaaPoistamiia ketunkolollla: Hyvä, että laitoit talteen, tervetuloa uudestaankin.
Ilona: Kiitos Ilona, meidän blogisisaruus onkin jo niin monivuotinen, että voitais viettää vuosipäivää kohta. Saan vuosiksi kuusi tai seitsemän, olenkohan oikeassa?
Sinä sen sanoit, eron Salongin ja Puukengän ja Räsymaton välille, toinen on enemmän tavarainen ja toinen on enemmän värillinen.
Minun ärsytyskynnykseni on myös matala, pelkään aika paljon myös tylsyyttä ja tylsyyteen kuolemista, aika usein liiallisessa tavaratulvassa sellainen tulee. Toisaalta viehätyn siitä, jos ne tavarat ovat sen ihmisen kotona, sillä jollakin perusteella ne on sinne ostettu tai valittu ja siitäkin koostuu jonkinlainen omakuva. Omistusomakuva, tavaraomakuva. Lehtisivujen kaltaisista tavarakuvakoosteista en niin innostu, koska niitä voin katsoa lehdistäkin. Myös jonkinlainen lukijoihin kohdistuva ylimielisyys on minusta pelottavaa ja arkana luikin karkuun, jos vastassa on kaikkitietävä diktaattori.
sade: Kiitos, yritän pitää mielessä, että blogi pysyisi sellaisena, kuin se olisi kirje tai kortti hyvälle ystävälle. Arkinen, joskus juhlallinen, rehellinen tai silkkaa satua.
Pepita Ruutu: Kuten Ilonakin kirjoitti, ehkä lukijan pitää määritellä se itse. Silloin kun johonkin mieltyy, ei kai tarvitakaan minkäänlaisia määrityksiä. Sehän on kai rakastumista, hui kauhistus. Ehkä me olemme sellaisia elämän kirjeenvaihtajia, kirjeenvaihtaja Salongista, kirjeenvaihtaja Väripalasta ja kaikki muut. Vielä vaikeampi kysymys on miksi blogia kirjoittaa. Siks, kun mulla on siellä kavereita.