Jätti

 

 

 

Unikko odotutti pitkään. Piteli pienen kananmunan kokoista nuppuaan vain vähän raollaan, kiusasi tahallaan. Pelkäsin kovasti, että ei se ehdi kukkia, ei se avaa kuitenkaan ja sitten ilmeisesti jonakin aamuyön hetkenä se oli repinyt kapalonsa ja päättänyt, että keittolautasen kokoisella kukalla kukitaan tässä nyt, tulkaa vaan taivastelemaan. Ja niinhän me teimme. Kuvasimme, puhuimme sille mukavia ja kehuimme minkä kerkesimme. Luulin, että autot hidastavat tiellä sen kohdalla ja pysähtyvät ottamaan itsestään kuvia jättimäisen unikon kanssa, erikoinen on hämäläinen luonteenlaatu, niin kun ei käynyt kertaakaan.

 

Muutakin on ollut ja on vielä tulossa, joillekin sopii aikaisen aamun maaginen valo, joillekin päivän kirkas, joitakin on niin vaikea kuvata missään valossa. Viimeisessä kuvassa näkee kuinka lähellä tietä asumme, katulamppu näkyy kukkakepin takana, jos kuvittelee on malva katulamppuakin korkeampi.

 

 



Ulkotila

Yksi kuivui, yksi mätäni, yksi nakerrettiin, yksi on marjaton, yhteen ei tule hedelmää. On kosteaa, on kuivaa. On tuulista, on pilvistä, on ukkosta, on väärä maa ja huono lannoitus. Minä tapaan sanoa huonekasveista ainakin, että kyllä ne itse kertovat haluavatko ne asua siellä mihin ne kaupasta kannetaan. Niin se on pihallakin, kun ei kaikelle vaan voi mitään, eikä aina jaksakaan voida.

Salkoruusu kukkii, sen lehdet ovat joutuneet tuholaisarmeijan hyökkäyksen kohteeksi, kukat eivät tunnu välittävän. Mitä tekee ihminen, ottaa valokuvan, kirjoittaa blogiinsa, ei hän ei lähde torjuntapuuhiin juosten. Jouluruusukin kukki muutama viikko sitten, nauroimme sen ajoitukselle, mutta se olikin tämän vuoden taimi, joilla ei koskaan ole almanakka kädessä. Kosmoksiin hyökkäsi toisenlainen riiviö, joku seitinkutoja ja ne kun ovat olleet sellaisia pakkasiin asti varmoja, luottokasvejani, jotka pitävät minusta ja minä niistä. Pömpeliin viskatut siemenet ovat tuottaneet komeaklarkiaa oikein kunnon puskan, erikoinen kasvi, mutta aika hieno.

Tänään kukkansa on avannut uuden penkin jättimäinen unikko, joka luultavasti vaatii ihan oman päivityksen mikäli jaksaa pidellä terälehtiään iltaan saakka.

Muutoin ulkona on tänä kesänä rakennettu (minä en ole) ja joskus harvoin olen kiikkunut tuossa unelmakiikussani kuistilla. Rakennus on edelleen kesken, sillä joinakin päivinä on pitänyt tehdä jotakin muutakin, kuin naputtaa. Tämän hetken haaveet ovat luettelomuotoisia ja ne muodostuvat sipulikukista ja keväästä, joka on täynnä tulppaaneita ja ensi kesästä, jolloin kahlataan laukkaviidakossa.

Kätketty

Iltaisin olemme lähteneet kätköilemään, että seikkailuntarve tulee ravituksi. Aarteita on löytynyt. Mikä sopivan nörtti ja outo harrastus, eikä kukaan ollut kertonut siitä meille aiemmin.

Viimeisenä aukiolopäivänä vein äitini ja Puukengän Pyhäniemeen. Törmäsimme taasen Lotta Mattilan eläimiin, tämä alkaa olla jo aika mielenkiintoista, kohta ne varmaan tulevat ovellekin. Pidin seuraavista: Malena Granqvistin valtavat jänikset ja papanavuoret, Lasse Ursinin huikeat sateenvarjot, Lotta Mattilan Hyvät Herrat, Aino Louhi, Pekka Jylhä, Vappu Rossi ja Renata Jakowleff. En pitänyt teosten epäjohdonmukaisesta numeroinnista.

Toiseen blogiin  jo kirjoitinkin matkastamme Tampereelle, joka oli tämän kesän ainoa pidempi retki, sen jälkeen tuli armoton pujonuha, joka laittoi kulkemaan talouspaperirulla kainalossa. Kuka on keksinyt sellaisen kasvin! Nyt jo vähän helpottaa. Onneksi tapasimme Tampereella ihanan Ilonan, sitä kukkaistyttöä kun on ajoittain ihan oikea ikävä, nyt jaksan taas odottaa seuraavaa kertaa jäisellä kahvilla tietenkin Runossa.

Minä en vielä hautaa kesää, kuten blogeissa nyt jo kovasti tehdään, toivon vielä retkiä, kätköjä ja nuhatonta aikaa!