Jätti

 

 

 

Unikko odotutti pitkään. Piteli pienen kananmunan kokoista nuppuaan vain vähän raollaan, kiusasi tahallaan. Pelkäsin kovasti, että ei se ehdi kukkia, ei se avaa kuitenkaan ja sitten ilmeisesti jonakin aamuyön hetkenä se oli repinyt kapalonsa ja päättänyt, että keittolautasen kokoisella kukalla kukitaan tässä nyt, tulkaa vaan taivastelemaan. Ja niinhän me teimme. Kuvasimme, puhuimme sille mukavia ja kehuimme minkä kerkesimme. Luulin, että autot hidastavat tiellä sen kohdalla ja pysähtyvät ottamaan itsestään kuvia jättimäisen unikon kanssa, erikoinen on hämäläinen luonteenlaatu, niin kun ei käynyt kertaakaan.

 

Muutakin on ollut ja on vielä tulossa, joillekin sopii aikaisen aamun maaginen valo, joillekin päivän kirkas, joitakin on niin vaikea kuvata missään valossa. Viimeisessä kuvassa näkee kuinka lähellä tietä asumme, katulamppu näkyy kukkakepin takana, jos kuvittelee on malva katulamppuakin korkeampi.