Kaksikerroksinen joulu

Vietimme (tai oikeastaan jatkamme vielä), onnistumisen juhlaa. Kuusessa oli enemmän, kuin kaksi oksaa ja kolme neulasta (huippuyksilö siis). Koristelimme sen tavalla, jonka taidamme, enemmän, ihan kaikkea ja paljon eläimiä. Joulukoristeet ovat kerääntyneet hiljalleen, sieltä ja täältä ja niin onkin oikein hyvä, eihän sen mikään muodikas yhtenäinen kokonaisuus pidä ollakaan, ei tässä kodissa ainakaan.

Koti sisältää nyt kaksi remontoitua kerrosta, olohuone tulee ajallaan, ei kiirettä. Yläkertaa on saatu väljemmäksi ja tästä muutoksesta lisäksemme nauttivat myös kissat. Musta kissa on muuttunut parissa päivässä paljon siihen iloiseen ja rentoon suuntaan, millainen se on joskus ollutkin. Vietimme tässä muutaman viikon vähän vaikeita aikoja mustan kissan ja kiharakissan välisten suhteiden vuoksi. Toivomme tasaantuvaa.

Alennusmyyntisäntäilyyn emme aio tohveleitamme suunnata, sillä nyt on hyvä olla kotona, kun on uuni 30 kuukauden ja 23 päivän odottamisen jälkeen.

Viides muisto kesästä

Haudutusaika 3-5 minuuttia.


Tässä olivat pikkuruisen virtuaalinäyttelyni keittiöhenkiset työt.

Neljäs muisto kesästä

Haudutusaika 3-5 minuuttia.

Kolmas muisto kesästä

Haudutusaika 3-5 minuuttia.

Teetä

Välillä on mukavaa, että tuntee olevansa maailman kartalla, että tämä oma rakkikoiran kaltainen parjattu harmaa kaupunki on pysynyt mukana kehityksessä ja aistinut virtauksia maailmalta, eikä ollenkaan liian myöhään.

Mitä se puhuu? Tarkoitan, että täältäkin saa nyt Kusmia. Sitä myy mukavista mukavin Petit St Louis Rautatienkadulla. Ei enää matkoja Pariisiin (ihan kuin olisi ollutkaan), ei enää tallin lattialta lakaistua pölyn makuista pussiteetä, vaan hyllyjen täyttämistä värikkäillä purkkeilla ja hyvää teetä.

Niin ja sieltä samaisesta kaupasta saa myös Tanskalaista Johan Bülowin lakua, sellaista makukokemusta nimittäin kannattaa metsästää, mikäli on yhtään lakuihmisen vikaa.

Tämän kerroin teille siksi, että tunnuslauseeni: "Lahdessakin voi olla onnellinen" on taas enemmän totta.

Toinen muisto kesästä

Saanen esitellä teille seuraavan muiston kesästä, raastinrautaan tehty miniryijy, josta roikkuu jäätelötikkuja.

Raastettu mehujää on teoksen nimi. Tämäkin oli kesällä esillä Kesäkiasmassa, kuten edellisen merkinnän kananmunakin.

Muisto kesästä

Kesällä osallistuimme Kesäkiasmaan, nykytaiteen sivukonttoriin, ystävämme Ainon kesäpaikassa. (Kolme kesää yhdessä lauseessa ja nyt on joulukuu, huolestuttavaa.) Kirjoitinkin näyttelystä heinäkuussa toisen blogin puolella. En sitten koskaan tullut esitelleeksi niitä omia töitäni, joissa käytin materiaalina keittiövälineitä.

Tässä on nyt yksi: Keittoaika 4 minuuttia.

Kuvan ottajan niska saattaa olla ollut hieman vinossa, mutta ei kannata välittää.

Heijastushuivi

Ajattelin sitä, kun maiseman muoto heijastuu liikkuvaan veteen tai tyyneen veteen, vuori ei ole yhtä suuri veden pinnassa, kuin oikeasti. Ajattelin Veera-huiveja, sitä etten osaa niin hienoja kuitenkaan. Lähdin omaan tapaani tekemään paloja, joita yhdistelin, sillä tavoin osaan parhaiten.

Päädyin tekemään pelkkää oikeaa, vaikka ärsyynnynkin siitä, etten saa siitä kauniin tasaista. Raidoissa käytin violetin kuutta eri sävyä, punaisia oli viisi sävyä, seassa vähän oranssia, harmaata ja ruskeaa.

Tein huiviin erikokoisia kolmioita, jotka syntyivät kaventamalla kerrosten lopussa ja alussa. Kolmiot yhdistelin ommellen pohjat vastakkain. Huivi on joissakin kohdin leveä, toisissa kohdissa hyvinkin kapea, mukava muoto ja kiva kieputtaa. Lanka on alpakkaa, koska sitä jämäsalkustani löytyi eniten.

Jännittävä ihmiskoe

Olen aina ollut muistikirja -ja vihkotyyppiä, enemmän käsinkirjoittaja. Olen ollut aina kiinnostunut asioista ja ihmisistä, eri tavoista elää ja etenkin tehdä taidetta. Olen säilönyt pääni sisällä vuosikaudet ideaa jostakin ihmisiä yhdistävästä ja monitaiteellisesta.

Eilen meillä kokoontuivat luovuuslaboratorion ihmiskoekaniinit. Paikalle pääsivät neljä kuudesta kutsutusta, ensi kerralla toivottavasti kaikki. Olen yli vuoden ajan kehitellyt omaa tapaani yhdistää asiat joita osaan, joita olen opiskellut ja sisäistänyt. Perustin siis oman luovuuskoulun tänne meidän yläkertaan. Kysymys on tehtävistä ja keskustelusta, ajatuksista ja arjen nyrjäyttämisestä seikkailun puolelle. Aikuisten vakavasta leikkistä, tutkimisesta ja heittäytymisestä luovempaan tapaan tehdä asioita.

Ihmisjänöt tunsivat vain minut, jotkut paremmin, jotkut olivat uudempia tuttavuuksia. Tästä alkoi uusi vuodenkierto, marraskuusta marraskuuhun teemme matkaa epävirallisesti ja kotikutoisesti, sen jälkeen toivon, että toiminta laajenee kodin ulkopuolelle ja syntyy muitakin luovia parvia, joihin sukeltaa.

Olen innoissani, olen nöyrästi ylpeä tästä projektista ja tavattoman kiitollinen niille ihmisille, jotka ovat osana tätä. Kiitollinen olen myös maankorven erakkomartalle, joka auttoi matkaan, kysyi, kokeili ja uskoi ja uskoo edelleen siihen, että treffit luovuuden kanssa kannattavat.

Voi olla, että Anselmin blogissa vuoden aikana uutisoidaan joitakin palasia laboratoriokokeista ja täälläkin saatan kertoilla tapahtuneista asioista. Kerrankin on sellainen talvi, ettei tarvitse vaipua horrokseen ja istua nurkassa. Ja vihdoin on se aika, kun saan tehdä sitä mitä parhaiten osaan.


Ps. Muihin kaupunkeihin ja etenkin Tamperelaisten pariin mieleni kovasti halajaa ensi vuonna, joten laita tämä korvasi taakse tiukasti, jos tahtoisit harrastukseksesi jotakin sopivan poikkitaiteellista ja erilaista. Sähköpostiosoitteen löydät sivupalkista.

Neljä kirjaa

Kuvissa kirjamessuostokseni, ajatelkaa, että siitä valtavasta hallista, miljoonien kirjojen joukosta kannoin kotiini oikeasti vain neljä kirjaa. Neljä, mikä itsehillinnän huipentuma.  Näiden kirjojen perusteella voikin jo tehdä syväanalyysin luonteeni laadusta. Kas näin:

- Yrittää vähän osata puutarhuroida, vaikka totuus on se, etteivät ne sipulit ole vielä edes maassa asti. Peittelee osaamattomuuttaan valtavalla kasalla puutarhakirjoja.

- Leikkimisen osaa paremmin, kuin kukkaset, mutta ostaa siihen kannustukseksi ylvään opaskirjan.

- Lohdutukseksi siitä, ettei ehtinyt Tommi Toijan näyttelyyn Amokselle ostaa itselleen edes kirjan. (Mikä idea on pitää museota kiinni tiistaisin?)

- Muistaa vaikuttuneensa Katja Tukiaisen valtavista tyttöhahmoista Boutique-näyttelyssä 2012 ja maalauksista Punahilkka-näyttelyssä 2011. Ostaa kirjan muistaakseen ja voidakseen katsella päälle vyöryäviä värejä.

- Asettaa kirjat tyynylle, josta ei vaivaudu huiskauttamaan pois roskia ja kissankarvoja.

Kuvissa näkyvät kirjat:

Kaisa Järnefelt, Meiju Niskala, Anne Vasko - Leikki vieköön!

Saila Routio - Kukkia sipuleista

Tommi Toija - Minä - Me

Katja Tukiainen - Works part two

Kuka pelkää noitia

Autot heittävät lätäkön hännän jalkakäytävälle. Leveä loiskahdus. Orava ristii tassunsa ja rukoilee lisää ruokaa. Tuo karvahäntäinen rotta saa minut heltymään joka kerta. Sataa niin, että pihlajan harmaat oksat huojuvat, karkkimarjat pitävät kiinni, kunnes joku nokakas ne nappaa. Seison pitsilehden vieressä ja toivon, että se säilyisi ilman konduktöörikissan rei'itystä. Palmuvehkan juurella seisoo paimenpoika, jolla on tapana pudottaa kätensä tasapainoa vaativissa tilanteissa.

Sisällä on hämärää, muttei niin hämärää, kuin ennen, sillä kesän aikana ikkunat muuttivat väriään valkoisiksi. Ensi kesänä sitten sisäpuoleltakin. Ikkunoiden välissä roikkuvat lyhtykoisot jonoissa, kaikki vähän toisistaan eroavissa sävyissä, niissä sentään onnistuimme tänä kesänä, sillä hyväksi havaitulla hoito-ohjeella, ettemme tehneet niille mitään.

Iltaisin luen ääneen noidista, niistä jotka muuttavat lapset hiiriksi ja eläydyn liikaa Mahtavan Ylinoidan puhetapaan. "Älä huuda" sanoo vieressä kuunteleva, ehkä sitä pelottaa. Kohtasimme Puukenkämiehen kanssa luultavasti oikean noidan kirjamessuilla, siinä oli jotakin hyytävää. Jälkeen päin kyllä pelotti.

Tavallista

Neilikat ovat kiitollisia, pidän sellaisista monen viikon kukista.

Ikkunainstallaatio pakattiin viime viikolla laatikkoon odottamaan tulevaa. Toivoisin voivani vähän kiertää sen kanssa tätä maata ensi vuoden puolella, mutta katsotaan nyt järjestyykö rahoitus. Jos sinulla on tiedossasi hyvä ikkuna, otan vinkkejä vastaan kahviloista ja pienistä putiikeista.

Vinttiä on tyhjennetty ja täytetty ja siinä välissä lisätty lämpöä seinän väliin.

On täytetty teevarastot. Maisteltu uusia teemakuja. Kerätty talviomenat. Roikuttu puussa. On nähty kummitäti. On kaivettu maa-artisokkia. On ollut tässä kaikenlaista, kuten tuo piinaava piste objektiivissä puhdistusyrityksistä huolimatta.

Sellaista tavallista ja arkista vain.

Ei monstereita, ei pahoja unia

Eilen aamulla ajelimme Lahden sumuisessa keskustassa, olimme matkalla pystyttämään pientä ikkunanäyttelyäni. Yllättäen keskellä Hämeenkatua, vastaan jolkotteli kettu, hieman kyyryselkäinen, takkuhäntäinen, mutta muutoin olemukseltaan rauhallinen, kuin kuka tahansa määrätietoisesti kävelevä aamuhenkilö, ehkä matkalla töihin, ehkä tapaamaan jotakuta, ehkä muuten vain nauttimassa sumuisesta aamusta. Autoista ja ihmisistä välittämättä se matkasi alas Rautatienkatua, haistoi kai marjakojun metsäisen tuoksun. Vaikka kaupungin vilkkain keskus saattaakin olla vaarallinen ympäristö ketulle, tulin sen rauhallisesta olemuksesta hyvälle mielelle ja koska nyt on ketun vuosi, oli tämän oltava hyvä merkki, hyvä aloitus päivälle. 

Kaupungin heräillessä, ihmisten kävellessä ikkunan ohitse ripustin valoja ja asettelin teoksen palasia paikalleen. Työni koostuu puisen junaradan osista, vanhoista leikkipalikoista ja jämälaudoista rakennetuista taloista, on mukana muutama keittiöväline ja shakkinappulakin. Esittelytekstiin kirjoitin näin:

"Ei monstereita, ei pahoja unia-teos on saanut inspiraation loppukesän iltataivaan väreistä, 
naapurin pihan hurjan pinkistä ruususta, pyykkitelineen sukkapyykin sävyistä ja kaupungista, joka kirkuen kaipaa värejä tylsyyden ja tyhjyyden väliin.

Teos on kuva kaupungista, jossa puiset raiteet risteilevät ja värit vyöryvät kaikkialta kaikkialle. Polut, tiet ja rakennukset ovat ihmisten jättämiä jälkiä, vaikka kuvassa on vain kaupunki. Raketti lepää hetken ikkunalla ennen avaruuslentoa, katolta pääsee alas liukumalla, joku kasvattaa siellä palikkapuutarhaa. "

Kaulinraketti, pulikkapuu ja ensilumentalo ovat nähtävillä kahden viikon ajan Puodin/Marakattimarssin ikkunassa osoitteessa Rautatienkatu 13. Vaikka teoksen näkeekin ikkunasta se on rakennettu katseltavaksi myös sisältä, eikä vieraskirjaakaan kannata ohittaa kirjoittamatta terveisiään. Astu siis sisään ja nuuski Puodin hyvää tunnelmaa, saatat löytää jotakin.

Ulos koloistanne ja Lahteen sieltä, täällä voi tapahtua odottamattomia kohtaamisia luonnon kanssa.

Keittiöttömän oodi keittokirjoille

Kuten on moneen kertaan valitettu, marmatettu, huokailtu ja samaa virttä veisattu, tiedätte varmaan, että meillä ei ole oikeaa keittiötä. Jos se nyt tuli esiin ensimmäistä kertaa, niin näin on ollut pitkän hetken ja tulee vielä hetken olemaankin.

Tämä väliaikaisuus ja yhden keittolevyn kokoinen elämäntilanne ei kuitenkaan estä keittokirjallisuuden tutkimista, jota voidaan verrata asunnottoman sisustuskirjojen lukemiseen, ompelukoneettoman käsityökirjojen lukemiseen tai pihattoman puutarhakirjojen lukemiseen. Olennaisinta tässä lukutavassa on se, että näkee itsensä tekemässä jotakin, näkee itsensä tulppaanisipuleita istuttamassa ja valmistamassa tattipastaa. Kutakin kirjaa tankataan uutena omakuvana. Tämmöinen minusta tulee heti kun, näitä tarjoilen sitten kun, aika monta vaihetta, mutta kyllä näistä selviytyy. Kyllä sitä voi oppia pitsineuleen ja omenapuun varttamisen, muikkukukon ja oikeanlaisen tavan sisustaa syysparveke.

Ei nyt mennä siihen onnistumiseen tai epäonnistumiseen, kun varttaa omenapuuta sähköteipin kanssa, vaan palataan kirjoihin, noihin hyvältä tuoksuviin, kahiseviin kavereihin, joiden ääreen mieli halajaa jatkuvasti. Ajattelin esitellä kolme suosikkiani, sillä näistä oli puhetta Instagramin puolella Hangon unelmaani elävän Kirjatoukan kanssa.

Kaikki kirjat ovat tulleet elämääni tänä aikana, jolloin olen haaveillut keittiöelämästä, joten mitään käytännön vispiläkokemuksia minulla ei ole ja sinä, joka pakenet nyt takanasi savupilvi, sanon, ettei tästä vieläkään tule mitään ruokablogia, nämä ovat vain paperia.

1)  Saara Törmä - Saa vaivata

Kirja on julkaistu vuonna 2003 ja se on Ultra Bra-sukupolveni keittiökirjojen huikea timantti. Olen löytänyt sen kirpputorilta, Riihimäeltä, mikä mielestäni sopii kirjan pahvikantiseen henkeen. Leivotaan, ei hienostella, lainataan reseptit kaverilta tai mummolta, kuvataan filmikameralla ja voidaan olla vegaaneja, eikä haittaa yhtään, vaikka et olisi aiemmin leiponut.
Tähän samaan kuvaan kuuluvat Nanson Lempivaatteet, nouseva Ivana Helsinki, Vihreän langan ja Voiman lukeminen ja ehdottomasti fillarointi yhteiselle viljelypalstalle.

"Liity seuraan, ota kaulin käteesi tai vahdi hetki torttua. Se on tuota pikaa kypsä. Ja jos pinta hiukan kärähtää, älä huoli. Tärkeintä on rehti kilpa, reilu kauppa ja puutarhanhoito. Suosikaamme luomua."

Vaikka en koskaan tulisi leipomaan Ritvan nokkos- tai pinaattileipää, tiedän, että tämä kirja on minulle silkkaa vuosikymmentä, sitä kun ei vielä tiedetty Instagramista ja siitä, että puhelimessakin voi olla melkein filmikamera.

2) Marina Ekroos - Silmänruokaa

Oivaltava, sanoi Kirjatoukka, jolla myös on tämä kirja. Kun avasin pitkulaisen kirjan ensimmäisen kerran en heti ymmärtänyt mistä on kyse, katselin tarkemmin ja tajusin hienouden. Marina Ekroos on valokuvannut ruoan ainekset ja valmistusvaiheet yhteen kuvaan. Mitään leikkaa-liimaa-temppuja ei siis ole käytetty. Jokainen kuva on astioiden kaapista esiinmarssi, ne muodostavat hienoja muodostelmia ja kyllä kalan fileointikin voi olla upean näköistä. Sopivan leikkisää, uteliaalla, tutkivalla tavalla.

Kuvat ovat kauniita, taustojen vaihtelevuuden vuoksi kuvaustapaan ei turru, vaan se houkuttelee tuijottamaan pitkään. Ohjeet ovat ymmärrettäviä ja houkuttelevia. Tätä kirjaa lukiessa näen itseni tekemässä Bebe-leivoksia, joita olen lapsesta asti syönyt suurella intohimolla.

3) Kati Rapia - Käsi keittiössä

Napa Booksin kustantama Käsi keittiössä on kirja, jota olen kyttäillyt keväästä asti, huonosti se on vastaan tullut, mutta nyt se vihdoin on minulla. Käsi keittiössä on oiva lisä täydentämään kokonaiskuvaa, jonka olen Rapiasta taiteilijana muodostanut. Lisää kirjoja Kati, lisää kirjoja!

Luin kirjaa automatkalla Helsingistä Lahteen ja jossakin kohtaa huomasin nauravani ääneen. Sarjakuvamainen kirja tuntuu siltä, kuin selaisin Kati Rapian omaa reseptivihkoa, henkilökohtaiselta, ystäväkirjamaiselta. Tällä tavalla toteutetussa kirjassa on se hyvä puoli, että piirretystä kuvasta ei ainakaan tule paineita siitä, miltä annoksen kuuluisi näyttää, sillä kokemukseni mukaan, todellisuus ei aina vastaa keittokirjojen höyryäviä patoja, vähintään puuttuu se sitruunamelissan lehti annoksen päältä.


Seuraavan kerran voinkin kertoa kaikista niistä puutarha-ajatuksista, jotka ovat jääneet kirjojen sivuille ja käsityöohjeista, joita en vaan osaa lukea.

Sata

Tässä olisi sadas merkintä tähän blogiin.

Aika kauan on kulunut aikaa ihan ensimmäisestä blogikirjoituksesta, se oli 6.7.2008. Sitä kirjoitusta ei enää ole, sillä Saapasjalan kirjoituksia nurkkapöydästä-blogi pyyhkiytyi jokin aika sitten unholaan blogit.fi-palvelun lopettaessa toimintansa. On minulla siitä jonkinlainen tiedosto tallessa, ehkä, jos sitten joku tutkija joskus sadan vuoden päästä tonkii tätä kummallista blogiaikaa ja sen kummallisia ilmentymiä.

Nurkkapöydän jälkeen, 2010 aloitin uuden blogin Saapasjalan pullopostiosaston ja samalla siirryin bloggerin puolelle.  Kun olin pari vuotta pullopostittanut, kaipasin uutta ja rakensin tämän, Saapasjalan salongin, jota nyt luet.

Blogielämä on tuonut eteen kohtaamisia, palautetta ja seikkailuja. Se ei ole muuttunut miksikään, että on hassua nähdä bloginsa, jonkun toisen blogin sivupalkissa edelleen, vaikka on tehnyt tätä jo monta vuotta. Kommenteista tulee samalla tavoin iloiseksi, kuin ennenkin ja siksi yritän sekä vastata saamiini kommentteihin, mutta myös kommentoida muiden blogeja.

Uutta on se, että koko blogimaailma on paisunut valtavaksi, nykyisin blogeista on tullut jotakin ahmittavaa sisustuspöperöä, johon ei pysähdytä fiilistelemään, jota ehkä kommentoidaan yhdellä sanalla. Luetaan niitä samoja blogeja mitä muutkin. Se näyttää vähän huvittavalta täältä "marginaalista" käsin.

Monta kertaa olen miettinyt, ettei tässä ole mitään järkeä, kun ei monesti ole mitään sanottavaa, ei mitään uutta, ei mitään kiinnostavaa. Sitten jostakin saa kipinän ja innostuu taas. Minun ja blogini sopimus on voimassa toistaiseksi ja toistaiseksi se on jatkunut melko pitkään ja toivon sen niin jatkuvankin.

Haluaisin kuulla kuinka kauan sinä olet kulkenut mukanani? Oletko pelkän Salongin lukija vai luetko myös Puukenkää ja Räsymattoa?

Lintujen talo

Eihän se ihan tämän yhden lempilamppuni veroinen ole, mutta jonkinlainen yritys kuitenkin. Sanotaan, että otin hieman vaikutteita. Siis inspiroiduin.

Tiimarin loppuunmyynnistä ostettuja lintuja kohdeltiin ensin siinä määrin kaltoin, että tökkäsin niihin rautalangan. Valittuun kohtaan lampusta laitoin teippiä, ettei rautalanka kuluta maalia talon pinnasta. Ihan lähelle valonlähdettä en laittanut lintua, ettei synny mitään feniks-ilmiötä.

Talovalo tai valotalo on House Doctorin valmistama, sekin on löytö eräästä loppuunmyynnistä, muttei sentään Tiimarin.

Nyt pitäisi vielä vaihtaa himmeämpi lamppu nykyisen tilalle, että tätä lintujen valtakuntaa voisi katsella ilman aurinkolaseja. No sitten joskus.

Voi Siilet, missä lienet?

Edellisinä kesinä on ympäristössämme liikuskellut siiliystäviä, ihan rohkeina ne ovat tulleet tervehtimään ihmisiä, eikä kissakaan ole pelottanut lyllertävää piikkiotusta. Tänä kesänä on toisin, yhtään piikikästä ei ole kävellyt vastaan. Vain yksi litteä ja surullinen versio on nähty kauempana tiellä, olikohan se kulmakunnan viimeinen.

Piti siis tehdä siili-ikävässä kuvallinen oodi siilille.