maanantai 29. kesäkuuta 2015

Kesäkiasma tuo kesän














Kävimme lauantaina pystyttämässä omat teoksemme Kesäkiasmaan. Viime vuonna olimme mukana ensimmäistä kertaa, siitä voi lukea täältä. Tänä vuonna vein näyttelyyn työni Ei monstereita, ei pahoja unia. Kasasin sen hienon vanhan ruokapöydän päälle, aivan erilaiseksi, kuin se oli näyteikkunassa syyskuussa.

Mikäli tykkäät sopivan mutkikkaista maalaisteistä, laita kulkuneuvosi nenä kohti osoitetta Ylänteentie 219, 16900 Lammi. Siellä sinua odottaa takuulla erilainen kesänäyttely ja mahtava Koiviston harmaa torppa ja sen pihapiiri kasveineen.

Avajaiset on nyt vietetty ja kesänäyttely on auki 19.7.2015 asti joka päivä klo 12-18.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Tarina vailla loppua








Muistatteko kun kesällä 2013 kerroin tilkkupeitosta, josta piti tulla suuren sängyn kokoinen, kerroin kirjovani peittoon runoja ja lauluja ja varmaan puheissa vilahti myös jokin 3D-kuvakertomus. Valmista piti tulla jo ennen saman vuoden joulua.

Käsitöilläni on kaksi toteutustapaa, toinen on se, että teen sen hurjaa vauhtia valmiiksi saman tien ja toinen on se, että projekti siirtyy keskeneräisten loputtomaan kirjastoon, josta harvemmin yksikään palaa takaisin työn alle. Ne ikäänkuin putoavat kielekkeeltä unohduksen rotkoon ja mätänevät sinne. Niin kävi sille huippuhienolle tohkeissaan väsätylle tilkkupeitollekin, se siirtyi vinttiin kaikki tilkut kyllä ommeltuina yhteen ja vanukin ostettuna.

Kevään tullen huomasin taas suunnittelevani uutta tilkkupeittoa, sellaista pienempää, kissalle sopivaa. Muistin vanhan peiton ja valmiina olevan vanun. Kaivoin molemmat vintistä ja huokailin, en enää tykännyt väreistä, jotka olin peittoon valinnut, siinä oli muutamia ihan hirveitä tilkkuja ja rumia virheitä, jotka käsitöitä tekevät ystäväni varmasti huomaisivat. Mutta silti päätin, että joskus joku täytyy tehdä loppuun, että voi aloittaa uuden. En millään keksinyt niin suurelle peitolle taustakangasta, joten päätin pienentää peiton puoleen ja taittaa sen kahtia. Laitoin vanun väliin ja ryhdyin villisti tikkaamaan sitä käsin kaiken värisillä langoilla.

Nyt olen istunut peitto sylissä päivittäin ja tikannut helmi -ja kirjontalangoilla. Käsin tikkaaminen on kyllä kivaa. Ainakin tiedän mitä teen seuraavassa peitossa toisella tavalla. Kaiken, paitsi sen käsin tikkaamisen.

Kuvaselitykset:
Kuvassa 1 musta kissa on yllättävän rohkealla tuulella ja seikkailee alakerran salongissa, tämä on hyvin epätyypillistä toimintaa. Sain kuvattua myös videon, jossa hän tutkii maailmaa pöydällä.

Kuvassa 2 Uula on aivan tavallisella tuulella. Peitto on sopivan lämmin ja ihmisen rapsuttava käsi sopivan lähellä, vielä en ole onnistunut tökkäämään kissaa neulalla, vaikka melkoiseen vaaratilanteeseen hän itsensä asettaakin.

Kuvissa 3 ja 4 on hoitokissamme, joka laittoi koko pienellä olemuksellaan kissalaumamme uuteen järjestykseen parin päivän aikana. Sen jälkeen on ollut rauhallista. Peitto oli myös lainakissan mieleen.










torstai 25. kesäkuuta 2015

Omia jälkiä







































Kun on jotakin oikein pitkään hautonut ja kun sen sitten rääkäisee kovalla äänellä ilmoille huomaa, että suunsa olisi kannattanut avata jo aiemmin, eihän ne ihmiset niin pahoja olekaan.

Kerroin viime marraskuussa jännittävästä ihmiskokeesta. Nyt jännittävällä ihmiskokeella on oma blogi, josta voi onkia lisätietoa ja kummastella sinne ilmestyviä juttuja. Blogia en suinkaan tee yksin, vaan taiteellisen parveni kanssa yhdessä.

Olen iloinen niin monesta asiasta, mutta esimerkiksi siitä, ettei labra jäänyt yritelmäksi vaan ihan oikeasti kehittyi poikaseksi ja kasvaa sopivan verran suuremmaksi ja siitä kaikesta vastaan minä itse. Tämä ensimmäisen ihmiskokeen avulla tehty kivijalan rakentaminen on hyvässä vauhdissa ja sitä vasten on tukeva seistä.

Unissa


























































Lempikukkaa on niin vaikea päättää, kun niitä on niin monta, mutta tähän aikaan vuodesta voisin sanoa unikko. Ainoa ongelma on se, että haluni täyttää piha unikoin ja opastaa ihmisiä unikkopuutarhaa kohti tyssää siihen, etteivät ne halua kukkia täällä, karvaisia lehtiään kyllä tekevät, siis unikot, eivät ihmiset.

Keväällä ajattelin, ettei tarvitse kylvää uusia unikonsiemeniä, kun edellisenä kesänä ne varmasti ovat viskelleet siemeniään sopivasti joka paikkaan, tuloksena yksi kukkiva punainen ja uudessa penkissä taimena tänä keväänä ostettu keltainen, toisin sanoen hillitty kukkaloisto.

En silti masennu, tiedän jo valmiiksi tämän lähestymistavan kasveja kohtaan olevan väärä, sillä ymmärtääkseni suorittamani intensiivinen tuijottelu, ei ole se mitä kasvit eniten tarvitsevat, vaan ehkäpä jonkinlaista käsityövoimaa ja aikaa. Kellonkatselu ja kalenteriin viittaaminen tuskin auttavat mitään, jokainen vuosi on kuitenkin erilainen.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Hei vaan
































Tänne minä palaan, kuin oudompaan kotiin. Huomaan, että edellisestä valojen sytyttämisestä on aikaa hirveän monta päivää. Kevät on vaihtunut kesäksi. Elo on ollut puista, puullista ja puisevaa. On ollut myös kukkia - ei valittamista.

Yritän löytää jotakin rauhallista taikaa linssin läpi, poimia jotakin nättiä. Käsken itseäni: tee tästä salongista kesähuvila, pesä kesäelämälle ja jää syksyksi. Niin teen.

Kettu antoi minulle leipäsormuksen. Kurjenpolvet notkuivat. Herneitä söin, vaikken saisi, seuraukset ovat punaisia.



<a href="http://www.bloglovin.com/blog/4021792/?claim=fdr6usdx9h6">Follow my blog with Bloglovin</a>