Aamukahvien välinen lyhyt aika

Tänä kesänä tai oikeastaan tänä vuonna olemme olleet uppeluksissa, syvällä eväisten ja kiduksisten maailmoissa. Sukelluspuvun sisäisessä kuplassa molemmat. Olemme vieneet itsejämme välillä tuulettumaan muun taiteen äärelle ja taas palanneet kotiin raikkaina ja jatkaneet siitä mihin jäimme. Päässä on satoja asioita, eikä oikeastaan kannata kallistaa päätä ollenkaan, kun niitä "muistamuistamuista"-juttuja tipahtelee sitä mukaa korvista unohduksiin lattialistan väliin ja lavuaariin. Ensi-ilta on pieni tukistuksen tunne jossain niskavilloissa, se tulee kuitenkin, vaikka hirvittää.

Koti näyttää siltä, että kimalleturkkinen villisikalauma olisi käynyt kylässä, juossut kissanhiekkalaatikon kautta matot rullalle, leikellyt leipää siellä täällä, maalannut ja kokeillut kaikkia joskus puhtaina olleita astioita. Salongin pöytä on tyhjennettävä joka toinen päivä kaikesta epämääräisestä, eikä kukaan muista käydä postilaatikolla. Jos olisi taipumusta parrankasvuun näyttäisin jo joulupukilta. Mutta ylimmäisenä ajatuspinon päällä on kuitenkin varmuus siitä, että hyvä tästä tulee, kerrassaan loistava.

On ihan pieni vinkkikin. Se tulee tässä. Lue kuvassa oleva kirja, sillä sen kuvissa on jotakin erityistä, ne henkivät sateisia päiviä ikkunan äärellä, on ehkä kevät, lyijykynä kädessä, tekee mieli piirtää sade, ikkunan takana on ehkä Helsinki. Osaisipa noin hyvin ja toisaalta kylläpä on hyvä, että joku osaa ja on tämänkin kirjan tehnyt. Mikkelin kuvitustriennalessa oli näitä Elina Warstan kuvia ja paljon muitakin hengästyttävän hienoja kuvituksia.

Ei muuta tällä kertaa, päätän raporttini tähän.

Hyypät

On ollut pellon verran töyhtöhyyppiä, viisi metsäkaurista, Helsingin toinen vuodenaika, tekokevät messuilla, vaalijännitys, kauniita puita ja sellainen tunne paikasta, että täällä on varmaan kohta paljon sammakoita. On ollut lumia sulaakseen ja lumia hämätäkseen. On ollut hirveän monta kukkaa ja terveiset apurahataholta.
On pohdittu paljon ääneen ja äänettä. On ollut pitkä ohra ja auton humina. Hyvät unet hyvässä paikassa.

Haukat

Sänky lähti talosta toiseen. Jotkut pystyviikkaavat elämäänsä ja lajittelevat itsensä hallitsijoihin. Minä kirjoitan maakuntakaloista ja oikeasilmäkampeloista. Katson kuvia kevääntuojista, vaikka tiedänkin helmikuun juoksevan (eihän tässä enää mitään hätää ole). Näen unia haukoista ja croissantti-taikinasta tehdystä kaksikymmenkertaiseksi suurennetusta ihmisen luurangosta, joka makaa kalliolla.

Tähän aikaan vuodesta pää on vielä tuore, vastaveistetty ja terävä, on hyvä tehdä suunnitelmia suunnitelmien tekemisestä. Ideoiden ei ole vielä myöhäistä istua multaan ja viitata sieltä vihreällä kädellään, sillä vielä on aikaa siihen kun västäräkki istuu kivellä ja nypitään orvokeista kuihtuneet pois. Kaikki on vielä tulossa, kaiken nuput, alut ja loput.

Pääasia

Päästäni kasvaa pidempiä karvoja, kuin koskaan aiemmin. En ole silti liittynyt minkään pitkätukkasoittajien orkesteriin, kun ei ole pyydetty, enkä soittele varsinaisesti mitään. Ne karvat, jotka päästäni hapsottavat eivät kuitenkaan tarpeeksi lämmitä millään säällä, siksi neulon nyt pipoa hammastikuilla. Ensin ajattelin, kuka hullu on keksinyt tämmöiset mitättömän ohuet välineet (puikot nro 2), mutta nyt kun olen päässyt jonkinlaiseen etanavauhtiin olen totisesti innostunut.

Viime vuosi oli merkittävä ja tulee jäämään historiaan tuotteliaimpana neulevuotenani, koskaan ei tulla näkemään samanlaista villasukkien vyörymää, jonka alle ystäväni jäivät, serkkuni tuskin näkee vieläkään niiden kolmien villasukkien takaa, jotka hänelle neuloin.

Mitä tekee tuo kirja kuvassa? Se on siinä siksi, että tiedätte mitä tapahtuu niille, jotka varastavat toisten hattuja. Olkoon se täten ensimmäinen kirjasuositus tälle vuodelle, sopivan mittainen teos lukea ihan vaikka kirjastossa hyllyjen välissä.

Kirjakesä

Tänä kesänä olen ajatellut paljon sitä, kuinka hienoa on osata lukea. On tietenkin ihan mukavaa myös pystyä ilmaisemaan asiansa kirjoittaen, mutta lukemisen taidosta olen ollut etenkin hyvilläni. En muista ollenkaan sitä hetkeä, kun opin lukemaan, koulussa se oli, silloin oli tavallisempaa mennä lukutaidottomana kouluun, kuin nyt. Ympärilläni olevat viisivuotiaat osaavat jo lukea. Oli jokseenkin absurdia, että kun opin lukemaan, en ymmärtänyt vielä kellonaikoja. Kotimatkalla kaverit yrittivät opettaa mitä kellosta pitää tietää. Ekaluokkalainen joutuu murtamaan kyllä aika monta koodistoa.

On ollut erilainen kesä, on ollut mielenkiintoa viihtyä tekstien parissa, lukuinto, lukuhimo, sellainen että suuttuu, jos keskeytetään. Olen ollut piimää lasissa, jota kirja on hörppäillyt, hitaasti olen valunut kunkin tarinan loppuun, toivoen, että vielä olisi sivuja viimeisenkin jälkeen. Hyviä kirjalöytöjä on osunut tielleni kirppiksillä, kuten tuo hienokantinen kuvanveistäjän tytär. Haaveillen olen katsellut kuvia aidoista kirjahyllyistä, upottavista kirjastohuoneista ja suunnitellut omaa versiota.

Jotakin lukuhimostani kertoo se, että koko kesän odotin kirjaston poistomyyntiä ja tämän viikon maanantaina huomasin sellaisen olevan. Lähdimme sadetta uhmaten kävelemään kirjastolle vain huomataksemme, että ensi viikolla, hyvä ihminen, ensi viikolla vasta. Ehkä opin ne kellonajat, mutta päivämäärien kanssa on näköjään edelleen hieman hankalaa.

Piilon idea

Kesän olen ollut piilossa, kätkössä, pussissa, kolossa. Ei ole paljon tapahtumia, joista raportoida, on enemmän asioita, joita ei tapahtunut. Ei se mitään, piilokin on ihan hyvä, kun ottaa mukaan tekemistä tai vähintään muutaman ajatuksen. Eikä minun piiloni idea ole se, ettei kukaan löydä, vaan se ettei kukaan häiritse, eikä kellekään tarvitse sanoa päivää. Ja piilossa minulla on usein kaveri, monissa tapauksissa pehmeä ja kehrääväinen.

Minulla on muuten inspiraatioksi piiloon Pinterestissä ihan oma taulukin. On myös parveiluun, sillä sitäkin on joskus ihan sopiva harrastaa, kokoontua yhteen ja syödä pullaa. Jotakin kuitenkin tästä kuvien tallentajasta kertoo se, että piilossa-taulussa on paljon enemmän kuvia, kuin parveilla-taulussa. Uusin Pinterest-tauluni käsittelee asioita, joille voisin tehdä oodin, pullalle, raparperille, jäätelölle ja kenties sille, että osaa lukea. On niitä paljon muitakin, mutta en ole piilostani ehtinyt.

Kukilla kävelyä

Ystäväni kertoi aikeistaan matkustaa Muhun saarelle, pysäytin keskustelun suurieleisesti huitoen ja pyysin tuomaan minulle Muhu-tossut. Olin nähnyt sellasista kuvia ja aina välillä yritin katsella netistä, josko niitä joku toisi Suomeen.

Viime maanantaina, kun tapasimme koitti onnenpäivä ja sain tuliaisiksi ihan oikeat kirjotut tossut, jotka ovat vielä hienommat, kuin pystyin kuvittelemaan.

Katselen kirjottuja kukkia ja mietin tuon ystävän ihanaa puutarhaa ja sitä, että joskus on hirmuisen hyvä olla tuliaistyyppiä ja avata suunsa.

Ulkona unikot ovat joutuneet taipumaan salaojaremontin vuoksi, ehdin kuitenkin nappaamaan yhdestä kuvan. Vieläkään ei ole aivan unikkopuutarhaa, mutta kuitenkin enemmän tänä vuonna, kuin edellisenä.

Kevät pikana 2

Sellaiset kasvit ovat jotenkin kiehtovia, joissa jokainen vaihe on mielenkiintoinen. Tulppaani tietenkin ja tarhakylmänkukka, se muuttuu kukittuaan selvästi vedenalaiseksi eläjäksi, jokin polttiaiseläin.

Äsken vielä tummanpunaiset koristeomenapuun kukat ovat nyt vaaleanpunaisia. Kalliokielon nuput ovat pitkään kuin valkoisia papuja piilossa, sitten avautuvat pieniksi suipoiksi ohuiden sormien sormustimiksi.

Nyt mennään liian lujaa. Laukat availevat kukkaryppäitään ja ne kun ovat meillä yleensä juhannuksen kukkijoita. Tien penkalla on jo lupiineita. Pysäyttäkää tämä juna hetkeksi, vaihtaisin resiinaan.

Kevät pikana 1

Talvi rouskutti meiltä paljon kukkijoita. Maan syli on ihmeellinen ja toivon vähän, että joku saattaa nukkua tämän kesän ohi ja jatkaa seuraavana, niistä kun ei aina tiedä.

Tuli lämmin ja kaikki kasvoi kohisemalla, silmä juuri ja juuri ehti mukaan, mutta mieli ei, kamerasta puhumattakaan. Nämä ovat kolmen viikon takaa, kun kaikki oli vielä aluillaan.

Paluu raparperin aikaan

Talossa on taas tasapaino, kun puutarhavastaava on palannut kotiin ja aiheet keskusteluissa voivat olla muutakin, kuin hurr hurr mau mau saako nappularuokaa heti lisää, kun on syönyt suunsa tyhjäksi, miten niin ihminen ei laita lankakeriä pöydälle kissaa varten jne.

Kuvia mielihuoneesta

On aika tutustua Muumipappaan. Sain syntymäpäivälahjaksi hyllystäni puuttuneet osaset. Erikoista, että Muumipappa saapuu luokseni aina muiden jälkeen. Siitä olen kirjoittanut aiemmin täällä. Hirmuisen kivaa saada lahjaksi kirja, yleensä minä olen se, joka niitä antaa, koska osaan paketoida vain kovia ja laatikon muotoisia paketteja, eli kirjoja, levyjä ja niitä laatikoita. Vähemmän olen antanut lahjaksi potkukelkkoja ja jalkapalloja.

Yläkerrassa järjestys on taas muuttunut, kun kukkokaappi muutti mielihuoneeseen, jossa jatkuvasti jokin kohta on muutoksen alla. Kaappi söi sisuksiinsa yllättävän paljon kirjoja ja muuta materiaalia, silti kirjasäilytys on kaikista hankalin asia. Me mietimme sitä tuleeko tulevasta olohuoneesta (tunnetaan nyk. romuhuoneena) kirjojen koti, vai ovatko ne edelleen siellä täällä. Tulin taas ajatelleeksi kotia, kun katsoin Suomen kauneimmiksi väitettyjä televisiosta. Huh huh ja oi voi sanon, mielikuvituksen kuolema.

Anemonen pölyt ja jäniksen häntä

Pahin sukkavimma on ohi, kun kahdet ovat valmiit, mania laantuu, muttei lopu. Viikko sitten syntymiseni vuosipäivänä oli juhlalliskakku, pullallispelti, lahjusskandaali ja kukkia niin paljon, että ajatuksiin hiippaili kevät. Oi kukkasipulit, kertokaa jo kuinka voitte, minä niin toivoisin jo näkeväni talvesta selvinneitä viheriäisen punaisia lakkeja puskevan maasta. Vaan kun asuu montussa, joutuu odottamaan pidempään, kuin kukkuloilla ja eteläisillä seinustoilla.

Tänään saan toimittaa tädin virkaa, se on viroistani mieluisin. Heti tädin jälkeen tulee keksijä ja sitten nuuskija/etsivä.