Mitä tehdä puhelinkuville?

 

Kun tilasin kotikuvakirjan, silmiini pisti vihkonen, jota halusin testata. Se ei ollut ihan älyttömän kallis ja näytti kivalta. Siitä lähtien, kun olen kuvannut puhelimellakin olen miettinyt, mitä niille kuville tapahtuu, teettäminen paperikuviksi tuntuu jostain syystä hölmöltä. Viime viikolla tilattu retrokuvakirja (inhoan retro-sanaa) tuli postilaatikkoon ja olin iloisen yllättynyt, kuinka hyvälaatuisia kuvat olivat ja kuinka hauska kokonaisuudesta tuli, vahingossa kertomus joulusta vappuun.

Paperi on mukavan karheaa mattapaperia ja tämä tosiaan on tavallisen ruutuvihkon kokoa. Jos matkustaisin tekisin tämmöisen matkaseuralleni muistoksi, jos keräisin sieniä, tekisin sienikirjan itselleni. 

Tämän kuvakirjan kohdalla sivumäärä on vakio ja asettelumalleja sivuille on vähemmän, kuin muissa malleissa, mutta se ei oikeastaan haitannut. Tekstiäkin toki saa mukaan, minä en sitä kirjoittanut, kun ajatuksena oli vain koota kuvia kansiin ilman sen suurempaa teemaa ja selittelyä. Paperi tuntuu sellaiselta, että kynälläkin siihen voisi kirjoittaa jos haluaisi.

Tilasin kirjan siis Photoboxista, tämä ei ollut mainos, vaan ihan puhdas suositus kokemukseeni perustuen. Laita Instagram-kuvat ja muut puhelinkuvat talteen tai tee kaverille kiva lahja tai lapselle kuvakirja.

Oletko testannut puhelinkuvien tekemistä kuvatuotteiksi? Souvenirs-blogissa oli ainakin Printic-palvelusta juttua marraskuussa, oletko testannut sitä?

Kuulua joukkoon

Kun Maijja heitti haasteen, jossa suositeltiin viittä asiaa, luin innokkaasti myös muiden haastettujen suosituksia. Tajusin, että ne blogit, jotka Maijja oli aluksi haastanut ovatkin samaa, samaa sukua, samaa genreä ja sain saapasjalan salongille oman lajin.

Vaikka olen pyristellyt aina vastavirtaan ja halunnut olla erilainen nuori, koen kuitenkin tärkeäksi, että jossakin on joku huone, jossa on samansukuisia, niitä jotka eivät pidä hölmönä kuvaa minusta lautaspino käsissäni tai huokaile ääneen viidennentoista peräkkäisen kissa-aiheisen merkinnän jälkeen. Ne samanlaiset ovat kukin erilaisia, mutta niillä on tutkiva luonne, sellainen ilmaa nuuskuttava kiinnostunut katsomaan kiikareilla tai suurennuslasin läpi. Niillä on taju siitä omasta taiteesta, joka elää täällä blogilokeroissa, jota jokaisen lokeron taiteilija luo. Se taide kenties joissakin tapauksissa on tunnistettavaa tai sitten sen piirre on yllätyksellisyys.

Olin valokuvauskoulun jälkeen jumissa kauan. Ajattelin, että se kuva, jota pidän kauniina on väärä. Tiesin, että siksi juuri minusta ei koskaan tule oikeaa valokuvaajaa, sillä en taivu sellaiseen ajatteluun, jossa kuvassa on jokin totuus tai, että kuvasta tehdään väkisin muovia, muokkaamalla siitä toinen. Minun kaunis kuvani on ollut kotona maton rutussa, kotialbumissa tai pöydällä astian muodossa. Siinä kuvassa on joskus ihminen, joskus esine, ehkä maisema, joskus jotain muuta. Sen kuvan ei tarvitse olla kenenkään kuuluisan ottama, sen ei tarvitse voittaa kilpailuja, eikä sen tarvitse olla kiiltävä vedos ilman sormenjälkiä. Tämän tajuamisessa ja sen hyväksymisessä meni kauan.

En lue yhtään ruokablogia, enkä muotiblogia.Välillä yritän, mutta sitten en taas ymmärrä mitään ja palaan näiden omieni pariin. Puukenkä ja Räsymatto-blogi on ollut hyvä toinen työpiste, siellä on jokin raami jonka rajat tietää, siellä puhutaan kodista ja elämästä talossa, muut asiat jäävät tänne.

Sisarbloggaajia minulla on ollut alusta lähtien, niitä joiden kanssa blogi on vuoropuhelua sopimatta siitä etukäteen, niitä jotka tuntuvat ystäviltä jo ennen, kuin niitä tapaa ja tavatessa varsinkin. Ja kuinka mukavaa onkaan löytää lisää uusia blogeja, jotka sopivat omaan blogisuvun haaraan. Sanaa tai nimeä en sille oivallukselleni tiedä, mutta tärkeäksi koen, että

saan kuulua joukkoon.

Mitä sinä ajattelet lajeista, suvuista, lajityypeistä, roduista, joukoista, genreistä, lokeroista, tyyleistä, tavoista, miksi niitä nyt haluaakaan kutsua?

Yllätyseläimet

 

Vappuaattona sain hevosen kaupasta tuliaisiksi, yllätyin, koska olin sanonut, että olen jo iso, enkä tarvitse vappupalloa. Yllätysmies ei kuitenkaan koskaan jätä yllättämättä.

Vappupäivänä oli yllätysherkkujen päivä, ei hulinointia, mutta sopiva sokerihumala ja mukavat vieraat Serkku I ja Erakkomartta maan korvesta.

Perjantaina kissat ymmärsivät, etteivät ehkä olekaan maailman ainoita eläimiä, kun Voimariina, nakkikoirien kuningatar asteli sisään. Ensin toki kivuttuaan ihan itse jyrkät portaat, se on saavutus, kun on niin lyhyet jalat. Järkytyksestä on jo toivuttu ja Uulan mielestä nelijalkainen nakki ei ollutkaan niin pelottava, tyttökissat pysyttelivät visusti uunin päällä ja katselivat epäillen tapahtumia.

Voimis ei kuitenkaan matkannut tänne yksin, vaan samaa matkaa tulivat pienin A ja hänen vanhempansa. Meillä oli erityisen mukava päivä, ei mitään ihmeellistä, mutta siinä se päivä kuitenkin meni, syödessä hyvin, jutellessa ja kylmästä säästä huolimatta käveltiin vähän pihallakin.

Pihalle se aiemmin mainitsemani yllätysmies oli piilottanut yllätyssorsan, joka oli muuttanut värinsä sopivaksi meille. Kohta pihallakin on samanlainen eläinkattaus, kun täällä sisälläkin, omenapuussa sirkuttavat Ikean aurinkokennolinnut ja toisessa omenapuussa istuu valevaris.

Millaista vappua sinä vietit?

Tuhannen munakupin satu

Tapasimme kirpputorilla naisen, joka kertoi perineensä äitinsä tuhat munakuppia. Hän kertoi siitä, kuinka munakuppeja oli haettu matkankin takaa ja siinä tarinassa oli jotakin tavattoman lämmintä. Tai ehkä keräilijäluonteisen sydänalan saa väpättämään se, että maailmassa on muitakin samanlaisia, ollut aina.

Nyt minulla on yksi niistä tuhannesta, tuo Arabian, jossa on omenia, minusta tuntuu, että nyt minulla on pala sitä tarinaa, jonka nainen kertoi. Täytyy pitää varansa, että kokoelma pysyy alle sadan, ettei tarvitse perustaa museota tai Tuikkiksen munakuppisäätiötä.

Joskus tulee mieleeni, että jos esineellä olisi muisti ja kyky puhua, meillä olisi kyllä aika paljon pulinaa ja kälkätystä. Mitä kertoisivat matkastaan meille nuo Figgjon astiat, jotka ovat syntyneet Norjassa? Vanhat opetustaulutkin ovat varmaan nähneet kaikenlaista ja matkalaukut, niillä vasta olisikin kerrottavaa.

Minkä esineen tarinan sinä haluaisit kuulla?

Tutkimukseni pöydän merkityksestä blogissa

On olemassa muotiblogeja, terveysblogeja, äitiysblogeja, ruokablogeja, käsityöblogeja, elämäntapablogeja ja sitten on pöytäblogeja. Saapasjalan salonki haluaisi kuulua pöytäblogien aateliin, mutta sitä vaivaa pöydättömyys. 

Koska meillä ei ole nyt oikeaa pöytää asuintilanteen vuoksi, olen miettinyt miksi pöytä on hyvä ja kuinka usein se toistuukaan blogikuvastossa, ainakin sellaisissa blogeissa, joita minä seuraan. Oikealla pöydällä tarkoitan ruokapöytää, sitä jonka ääressä elämästä suuri osa tapahtuu. Tutkin kuva-arkistoani ja tulin huomanneeksi tiettyjä toistuvia pöytäasetelmia.

1. Pöydällä voi olla ruokaa. Yleensä ruoka on jonkinlaisessa astiassa ja on tutkimukseni mukaan yleisempää, että ruoka on jollakin tavalla herkullista myös ulkonäöltään. Harvemmin näkee kuvia ruskeista kastikkeista ja perunoista kertakäyttölautasella.

2. Pöydällä oleva ruoka voi myös olla menneessä aikamuodossa likaisina astioina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita tiskiainemainosten likaisia lasagne-vuokia, vaan pieniä muruja lautasella ja kahvin jättämää rengasta kupin pohjalla.

3. Pöydällä on usein kukkia. Kukat ovat maljakossa, joko sellaiseksi suunnitellussa tai sitten maljakoksi ylennetyssä purkissa, kannussa tai jossakin muussa vettä sisällään pitävässä astiassa. Sopivia kukkia pöydälle valittaessa on vain mielikuvitus rajana. Jos kukkakauppa ei ole lähellä pöydällä olevassa maljakossa voi olla myös oksia tai muita metsän antimia. Kesällä pöytämaljakossa on luonnonkukkia. Tekokukkaa blogisti ei valitse, ellei sitten ole itse virkannut sitä.

4. Pöydällä voi myös olla elämää, kuten nainen tuolilla ja kissa tuolin alla. Koira voi myös haluta olla pöydällä, vaikka se ei saisi. Tämä ei ole tyypillinen blogikuvaston käsite, mutta kokeilkaa, välillä on hyvä mennä pöydälle esim. tanssimaan tai pöydän alle syömään, kuten minä tein lapsena.

Yhtään kuvaa avonaisesta lehdestä, kirjasta tai muistikirjasta pöydällä en löytänyt omista kuvistani, mutta se on myös yleinen pöytäblogin kuva-aihe. Tämä teksti on kirjoitettu kroonistuneessa pöytäikävässä, ehkä joskus luen tätä ja osaan arvostaa pöydällistä eloa.

Salongin suositukset

Maijjan pyynnöstä suosittelen viittä.

1. Tutustu lintuihin. Vaikka tämä Suomi onkin tämmöinen maailman unohtunut pikkutasku, lentelee täällä silti ihan mielenkiintoista väkeä ja laulelee myös. Vähän kyllä flamingoa ja papukaijaa kaipaisin, mutta ei voi valittaa. Mieshenkilö teki löydön ja toi laulavan lintukirjan tuliaisiksi. Olemme niin analogisia, että meillä linnutkin laulavat äänilevyllä.

2. Onko sulla sellainen voileipägrilli? Ei se ole mikään turha kapistus ja jos sellaisen omistaa, sitä on hyvä käyttää. Laita tortillaletun väliin täytettä (maltillisesti) ja sitten laita lettu kahtia voileipägrillin väliin paistumaan, lupaan että on hyvää (tai riippuu tietenkin täytteistä). Tässä kuvan annoksessa on välissä juustoa, savulohta ja basilikaa ja tortilla on yrttiversio.

3. Laita lautanen seinälle. Se hieno vanha lautanen, jolta ei voi enää syödä ansaitsee päästä seinälle. Tai lapsuuden puurolautanen tai se kaikkein uusin, jota ei vielä raaski käyttää. Sellainen lautaspidike maksaa 1,50€ ja sitten on tietenkin se vaiva, että naulaat sille naulan ja ripustat seinälle. Kiviseinäpora onkin sitten jo toinen juttu.

4. Kirjoita kirje. On todennäköisempää saada postiluukusta jotakin mukavaa laskujen sekaan, jos ensin itse aloittaa. Jos lähettää joka viikko yhden kortin tai kirjeen, saattaa olla, että pelastaa jonkun päivän, josta oli vähällä tulla kamala. Kerran kuukaudessakin on aika paljon, se tekee 12 kirjettä tai korttia vuodessa. Antakaamme postintuojille töitä.

5. Palkitse itsesi. Tosiseikkahan on, että harvalla on hymytyttö tai hymypoika kirjahyllyssä tai jos joskus on ollutkin, on kipsi hyvin haurasta ja sisarukset usein kateellisia. Sitten on näitä, joilla patsaita on useampi, kuten on tuo, jonka kanssa asun. Minä olen palkinnut itseni hymyttömällä tytöllä, joka on asettunut hymypoikien väliin, siinä se kateus rapisee ja muuttuu ylpeydeksi.


Kertomaan omat viisi suositusta haastan:

Retroruusun Liisukka
Hattaralandian Jaana
Vuohenlinnan Karo-Liina

Suosittelen myös kurkkaamaan nuo blogit, jos ne eivät vielä ole tuttuja.

Muumipappa palaa kotiin

Tiina kertoi Kuplassaan suhteestaan muumeihin, minäkin ajattelin kertoa.

Muumikirjoista en ole lukenut kaikkia, vain ne, jotka minulla on hyllyssä ja nekin aikuisena. Lukutoukkaikäisenä luin hyvin vähän, siksi minulla on suuria aukkoja tietämyksessäni tiettyjen kirjojen ja kirjasarjojen suhteen, mutta yritän kiriä välimatkaa kiinni nyt vähän vanhempana.

Television animaatio-Muumeihin minulla ei ole erityistä suhdetta, vaikka katsonut olen varmasti jokaisen jakson. Muistan sellaisen jakson, jossa ollaan naamiaisissa ja pätkän sellaisesta, jossa lasketaan Vilijonkan talossa liukumäkeä? Vai porraskaidetta?

Lapsuudestani olen säästänyt pienen peltitarjottimen, jossa on Muumipeikko ja Niiskuneiti ja sitten nämä kuvassa komeilevat Arabian pienet figuurit. Olen leikkinyt näillä lapsena, mutta ihan ehjänä ovat säilyneet, mattalasite on krakeloitunut kaikissa tasaisen kauniisti. Ainakin 20 vuotta oli perhe ilman Muumipappaa, olin seuraillut hintoja jo pidemmän aikaa ja kauhistellut, olin varma, etten saisi pikkukokoelmaani koskaan ehjäksi, sillä satoja euroja ei voi maksaa noin pienestä esineestä. Sitten nettikirppiksellä kävi tuuri ja nyt on pappa palannut matkoiltaan.

Ensimmäisen Teema-mallisen Muumimukin sain rippilahjaksi, nyt ne ovat olleet tauolla jo pidemmän aikaa, luopua en niistä tahdo, ne vain odottavat uutta innostusta varmassa tallessa. Niillä mukeilla on helppo viestittää pöydän toiselle puolelle millä mielellä on, vaikka välillä mukivalinta tehdäänkin ihan värin perusteella.

Millaisia muistoja Muumit sinussa herättävät? Minkä mukin valitset? Näetkö itsesi jonakin tiettynä hahmona?

Punainen

Punainen on väri, josta äiti ei pidä, ehkä siksi, että mansikat ovat punaisia. Punainen on väri, jota puettiin reippaille tytöille, kun olin lapsi, minulla oli enemmän muita värejä. Punainen on liikennemerkkiväri, punainen on punastumisen väri. Ihminenkin on sisältäkin melko punainen. Kun ollaan vihaisia nähdään muka punaista, minä näen kyllä räjähdyksiä ja salamavälkettä, korkeintaan mustaa ja savunharmaata, jos väreistä puhutaan.

Punaisessa on monia sävyjä, joista pidän, kuten yläeteisen tapetin väri, punaisen mekon väri, punaisten pikkumökkien väri, lempeä vaaleanpunainen ja jopa silmiä kirvelevä neonpinkki. Pidän voimakkaan punaisista tapeteista, punaisista lattioista ja kullan ja punaisen yhdistelmästä. Tämä viehtymys punaiseen on tullut vähitellen, sillä en ole koskaan ollut se reipas tyttö, vaan enemmän taivaanrannanmaalari.

Näetkö sinä punaista kun katsot ympärillesi?

Keltainen

Keltainen on keltuaisen, tomaatin ja leskenlehden väri. Se on kevääntulon väri ja syksynkin. Asumme keltaisessa talossa, joka pitäisi kyllä maalata, mutta uusi museoviraston määräämä keltainen on minusta kauhean ruma, ei auta mieltymykset siihen.

Istun nytkin keltaisen lampun alla, se saattaisi olla lempiesineeni tästä huoneesta, jos joku sattuisi kysymään. Vitriini-rasiassa olevat korvikset olen saanut ystävältä tuliaiseksi, Peppi-korun mieshenkilöltä kesällä 2010. Siitä tuli mieleen, että huvikummun keltainen olisi hyvä talon väri, sellainen vaalea.

Ehkä jo ensi kuussa olen alakerrassa keltaisessa huoneessa kattamassa pöytään oikeaa ruokaa varten lautasia. Keittiö ja keittiön uunin tuotokset ovat varmasti tämän kaiken odottamisen arvoisia. Viimeksi käytimme uunia kerrostalokodissa toukokuussa 2012.

Oletko jo nähnyt keltaisia leskenlehtien pisteitä teiden penkoilla? Sanoivat kevään olevan edellä aikataulusta. Entä sinä ja keltainen, oletteko kavereita?

Viime päivät

Palaan pian. Tässä siihen asti kummallinen kuvakimara.